Viimeiset tassunjäljet lumessa

Tie kotiin Viikin pieneläinsairaalasta oli pisin ajomatka minkä olen koskaan taittanut, vaikka se ei ollut kuin 20 kilometriä.

Vaimoni sanoi ensimmäisenä sen minkä molemmat huomasimme heti kun astuimme portista kotipihalle: Otton jäljet olivat edelleen siinä lumessa, omenapuun alla.

Noin kaksi tuntia aikaisemmin puhelin oli soinut ja eläinlääkäri oli kertonut sen minkä olin pelännyt kuulevani siitä asti kun jätin Otton tehohoitoon Helsingin yliopiston pieneläinsairaalaan noin vuorokautta aikaisemmin: Otton munuaiset ovat huonossa kunnossa eikä hän tule paranemaan.

Oli jäähyväisten aika.

Tiesimme sen kumpikin vaimon kanssa ajaessamme kohti Viikkiä, vaikka jollain tasolla se edelleenkin tuntuu ihan absurdilta: osa minusta odottaa edelleen että Otto minä hetkenä tahansa loikkaa sohvalle ja käpertyy kylkeeni tuhisemaan tyytyväisenä.

Sommaren 2017-78

On niin kertakaikkisen epäreilua, epätodellista ja sydäntäsärkevää sanoa sitä ääneen: Otto ei enää ole täällä.

Vaikeinta se oli sanoa lapsille, tottakai. ”Ai miten niin Otto ei tule kotiin?” Huono vitsi, iskä. Totta kai se tulee kotiin, miksi ei tulisi?

Niin, miksi et tule, Otto? Ei sinun vielä pitänyt lähteä: saimme viettää vasta vajaat kolme vuotta seurassasi. En voinut kuvitellakaan etteikö edessä olisi vielä ainakin kymmenen vuotta yhteistä aikaa.

Vielä viettäisimme vähintään kymmenen kesää saaressa, jossa juoksisit vapaana, lokkeja jahdaten ja lasten uimaleikkejä tarkasti vartioiden.

Otto pääsee vielä yhdelle matkalle rakastamaansa saareen kun viemme hänen tuhkansa viimeiseen lepoon, saaren etelärinteeseen pehmeän sammaleen alle, missä jo kolme koirakaveria menneiltä vuosikymmeniltä kuuntelevat meren aaltojen liplatusta ja kesätuulten kuiskauksia rannan  suurten mäntyjen latvoissa.

Sommaren2015-0001-146

Siellä lepää myös rakas vanha Elmo, Otton edeltäjä, josta aika jätti 00-luvun lopulla. Oli Elmon ansiota että en voisi enää koskaan edes harkita muuta koirarotua kuin shelttiä.

Miten minkään elävän olennon sydän voikaan olla niin puhdasta kultaa?

Ja miten niin pieni olento voi jättää niin suuren aukon elämäämme kun se yhtäkkiä ei enää ole luonamme?

Miten niin täydellisen kilttiä, rakastettavaa ja kaunista koiraa voisi mitenkään korvata?

No, eihän sitä voikaan mikään toinen koira korvata. Otto oli ainoa laatuaan. Mutta onhan se selvää: aikanaan meillä asuu toinen sheltti, mikä sen nimeksi sitten tuleekaan. Ja me rakastamme sitä varmasti ihan yhtä paljon kuin Ottoa.

Tiedän toki että sen löytäminen tulee olemaan pitkä ja vaikea prosessi, aivan kuten Otton löytäminen oli. Sheltit ovat suosittuja, moni muu tahtoisi sellaisen perheensä jäseneksi.

Sommaren 2016-322

En ikinä unohda miten henkisesti raastavaa oli kiertää kenneleitä ja kasvattajien koteja ja sallia itsensä uskoa että ehkä juuri tämä pieni nyytti tulee jonain päivänä meidän kyydissämme kotiin.

Mutta jokainen kasvattaja etsii tottakai juuri tietynlaista omistajaa pennuilleen. Ja monesti se oli joku toinen kuin meidän perhe.

Mutta lopulta kasvattajan tahto ja meidän omamme kohtasivat, ja eräänä myöhäiskesän kauniina päivänä 2015 palasimme Tampereelta uuden pienen blue merle-harmaan nyyttimme kanssa.

Kuka olisi silloin voinut kuvitellakaan, että yhteinen aikamme jäisi niin lyhyeksi?

Vaikka nyt kun asiaa tarkemmin ajattelemme, Otto ei ollut ihan itsensä viimeiset kuukaudet. Hän vaikutti jotenkin ikäistään paljon vanhemmalta. Askeleessa ei ollut sitä samaa kimmoisuutta ja silmistä puuttui se entisenlainen kipinä.

Olisi se kai jotenkin pitänyt arvata että jotain oli pielessä. Vai olisiko? Minä en ainakaan siihen pystynyt. Jos joku vielä viikko sitten olisi sanonut, että ensi maanantaina Ottoa ei enää ole, niin olisin käskenyt olla puhumatta hulluja ja nauranut.

Nyt itken. En itkenyt näin paljon edes isäni tai isovanhempieni hautajaisissa.

Ehkä koska heidän aikansa oli tullut. Otton aika oli vasta alussa. Eihän tässä todellakaan näin pitänyt mennä. Ei tosiaankaan.

Våren 2016-2

Vaikka kyyneleet nousevat silmiini pelkästä ajatuksestakin, olen silti iloinen että menimme Viikin eläinsairaalaan viimeiselle visiitille, ja kävimme viimeisellä kävelyllä hänen kanssaan.

Ja että olimme siellä kun Otto nukahti viimeisen kerran, ikiuneen. Ettei hänen tarvinnut lähteä yksin, vieraiden ihmisten seurassa. Että hän sai jättää tämän maailman rakkaan ihmisen sylissä.

Olen kiitollinen vaimolleni joka piteli häntä lopun saapuessa. Itse olin muutamaa minuuttia aikaisemmin poistunut odotushuoneen puolella. En vain pystynyt siihen.

Tosin tässä vaiheessa Otto oli jo nukahtanut.

Lepää rauhassa, pieni urhea, rakas ystävämme. Et ole enää tässä maailmassa mutta sydämistämme et poistu ikinä.

Sommaren 2017-161

Publicerat av

marcusrosenlund

Vetenskapsjournalist, allmän pratmakare och inbiten fotoentusiast.

2 reaktioner till “Viimeiset tassunjäljet lumessa”

Kommentera

Fyll i dina uppgifter nedan eller klicka på en ikon för att logga in:

WordPress.com Logo

Du kommenterar med ditt WordPress.com-konto. Logga ut /  Ändra )

Google+-foto

Du kommenterar med ditt Google+-konto. Logga ut /  Ändra )

Twitter-bild

Du kommenterar med ditt Twitter-konto. Logga ut /  Ändra )

Facebook-foto

Du kommenterar med ditt Facebook-konto. Logga ut /  Ändra )

w

Ansluter till %s